Tajunnanvirtaa kirjoitushöyryjä

Meikään iski hetkellinen runollisuus, luovuus ja kirjoituksen huuma.  Tässä tämmönen minimaalinen fiktiota ja faktaa yhdistävä novelli tunteiden sekamelskasta ja siitä yhestä vähä suuremmasta!

Joka päivä siinä istuin, jokainen päivä oli erilainen.  Toisina päivinä jouduin väentungoksessa etsimään istumapaikkaa, toisina sain istahtaa mihin hyvänsä mieleni teki, kenties nojata seinään ja nostaa vielä jalatkin viereiselle paikalle.  Joinakin päivinä kuuntelin musiikkia ja olin omassa maailmassani; nyökytin päätäni rytmin mukaan tai huomasin tekeväni koreografiaa pääni sisällä.  Yhtenä hetkenä silmieni edessä viipotti kaksikymmentä kuusivuotiasta, kappaleen vaihtuessa olinkin itse lavalla, ja lihakseni aktivoituivat kuin itsekseen matkimaan sitä mitä näin kehoni tekevän.  Joinakin päivinä seurasin muita ihmisiä; katselin perhettä jonka äiti ja isosisaret nöyryyttivät pikkusiskoa, joka alahuuli väpättäen hillitsi kyynelien putoamisen.  Hymyilin nähdessäni turistien juoksevan kannelle ottamaan valokuvia näkymästä, josta oli itselleni jo tullut arkipäivää.  Kuuntelin keskusteluja, joita vanhat, kenties vuosikymmeniä lautalla matkustaneet naiset ja miehet kävivät henkilökunnan kanssa.  Ihastelin pieniä tyttöjä ja poikia, jotka vanhempien silmän välttäessä lähtivät tutkimusretkilleen penkkirivien väleihin.

Joka päivä näin eri ihmisiä, ja toisinaan en nähnyt ketään.  Joskus muut ihmiset olivat kuin sumua, ja näin vain meren, kuulin vain surinan omassa päässäni.  Yhtenä tällaisista sumuisista päivistä kuuntelin keskustelua pääni sisällä.  Olin jättänyt kuulokkeet kotiin, ja kaduin sitä suuresti.  Väittely päässäni ei ottanut loppuakseen, vaan jatkui ja peräti kiihtyi matkan edetessä.  Väsyneenä retkautin pääni taakse ja löin takaraivoni ikkunalautaan.  Kyllästyneenä surinaan, vihaisena itselleni sekä sille toiselle itselle tämä pieni vastoinkäyminen riitti laukaisemaan pahan olon.  Kyyneleet eivät odottaneet, vaan saman tien purskahtivat silmistäni ulos.  Ne eivät valuneet vaan jäivät kuin kuplaksi silmieni ympärille, niin että alun perinkin sumuinen maisemani muuttui vielä kaukaisemmaksi.

Kun lautta viimein saapui perille, olin huonommalla tuulella kuin aikoihin.  Keskustelu päässäni ei hellittänyt ja tiesin että paras tapa saada se hiljaiseksi olisi suunnitelman mukaisesti mennä kouluun, jossa saisin 90-minuuttisen ajan keskittyä vain ja ainoastaan kehooni.  Lähdin kävelemään metrolle, aseman kohdalla hiljensin, mutta jatkoin sen ohitse.  En kyennyt menemään tunnille.  Tulin hulluksi pääni kanssa, mutten pystynyt päästämään itseäni pälkähästä ennen kuin voittaja olisi selvillä.  Mutta miten se selviäisi?  Kumpi olisi vahvempi, tahto vai tunne?  Sitä mietin, ja mietin, ja kävelin ja mietin ja kävelin ja kävelin kunnes lopulta istahdin penkille näkemättä eteeni, tietämättä missä olen, ajattelematta ja väittelemättä, tahtomatta ja tuntematta.  Olin täysin turta.  Halusin puhua jollekulle, ja halusin olla täydessä yksinäisyydessä.  Halusin jonkun ravistelevan minua, ja halusin ihmisten jättävän minut rauhaan.  Tahdoin kuulla vitsejä ja nauraa kikattaa, ja kuitenkin halusin päästää kyyneleet valloilleen.  Halusin jonkun huomaavan minut, mutta toivoin olevani näkymätön.  Olin täysin turta, mutta tunsin enemmän kuin eläissäni.  Olin täysin turta, ja kuitenkin kaikki tunteet, kaikki halut kuplivat sisälläni yhtä aikaa ristiriidassa toistensa kanssa, ja täydellisessä harmoniassa keskenänsä.  Tunsin syvää tyytyväisyyttä kokonaisvaltaisesta tyytymättömyydestäni.  Olin tyytymätön yleiseen tyytyväisyyteeni.

Pikku hiljaa sain kiinni yksittäisistä ajatuksista.  Ajattelin: jos joku nyt kysyisi mitä minulle kuuluu, mitä vastaisin?  Sitten ajattelin: miksi laitoin talvikengät jalkaan vaikka aurinko paistaa ja on kymmenen astetta lämmintä?  Samassa tajusin kuinka kuuma minulla oli.  Ahdistus levisi jaloista koko kehooni ja hetken päästä tuntui vaikealta saada henkeä.  Hetken aikaa huohotin ja mietin mitä teen.  Pyöritin päätäni kuin väkkärää kunnes luulin sokaistuneeni.  Ajattelin: auringonpaiste on kaunis.  Siitä häkeltyneenä tajusin näkeväni muuta kuin sumua, ja aloin katsella ympärilleni.  Siellä minä olin taas.  Ihmisten seassa, kivipenkillä odottamassa lauttaa joka veisi toiselle puolelle.  Kuulin trubaduurin, joka lauloi rakkauslaulua dollarien toivossa.  Laulu oli tuttu ja meni jonnekin syvälle – oliko se sielu? Muistot? Tunteet? – jossa se tuotti väistämätöntä mielihyvää.  Suupielet kohosivat hieman ja huomasin tunteen, joka päivästäni kaikkien tunteiden sekamelskassa oli uupunut.  Yritin sysätä sitä pois, halusin selvittää muut tunteet, muut ajatukset.  Halusin velloa siinä sekamelskassa, halusin antaa kasvolihasteni roikkua löysinä alaspäin, halusin pysyä sumussa, en halunnut nähdä ympärilläni olevaa kaunista ja rumaa, hyvää ja pahaa, halusin kääntää silmäni sisään.  Se kuitenkin nosti päätään eikä enää lähtenyt.  Kun tietoisuuteeni tuli, mitä yritin mielestäni, sielustani ja kehostani häätää, en voinut kuin naurahtaa.  Ensimmäinen naurunpyrskähdys teki kiitollisuudelle lisää tilaa.  Sekamelska joutui tiivistämään, monet ajatukset, tunteet ja tahtomiset putosivat kyydistä.  Halusin velloa epämukavan mukavassa sekamelskan lammessani, mutta ajattelin: on vaikea olla onneton kun on niin kovin kiitollinen.